Altavastaajat on ollut se rooli, joka on annettu suomalaisille tennisammattilaisille kuluneiden viikkojen aikana.
Kun nelinpelaaja Harri Heliövaara ilmoittautui US Openiin, häneltä puuttui naispuolinen pari. US Open on yksi tenniksen neljästä Grand Slameista, jotka ovat kovatasoisimmat ja arvokkaimmat kilpailut tenniksessä. Samaan aikaan ilmoittautumassa oli kazakstanilainen Anna Danilina. Hän oli myös paria vailla. Itse löysin samalla tavalla kymmeniä vuosia sitten elinikäisen ystävän. Seisoimme Jyväskylän yliopistossa opinnot aloittaneina asuntojonossa peräkkäin ilman asuinkumppania. Rohkeasti päätimme luottaa toisiimme ja muuttaa saman katon alle.
Harri Heliövaara ja Anna Danilina eivät myöskään tunteneet entuudestaan toisiaan. Ilman harjoittelujaksoa he aloittivat yhteistyön pelaamalla otteluita tässä kovatasoisessa kilpailussa.
Tennis on yksi haastavimmista urheilulajeista. Ottelun aikana pelaaja ei saa ottaa vastaan ohjeita, ainoastaan kannustusta valmentajalta ja yleisöltä. Olen lukenut monien tenniksen huippupelaajien välillä toivoneen, että olisivat valinneet joukkuelajin, sillä yksinäisyys kentällä tuhansien silmäparien katseiden polttopisteessä voi olla raastavaa.
Nelinpelissä kaksi paria pelaa toisiaan vastaan. Oman parin kanssa päätetään mihin syötetään, hiotaan yhdessä strategioita ja kannustetaan paria jokaisen pisteen jälkeen. Kuitenkin ratkaisut tehdään nopeassa tempossa ja paineen alla. On luotettava itseensä ja luotettava pariin. Pisteet voitetaan tai hävitään yhteispelillä, mutta kummankin yksilösuoritus vaikuttaa silti ottelun tulokseen. Mitä tasapainoisempi pari on, sen parempi on myös lopputulos.
Luottamus syntyy luottamalla. Luottamus syntyy tekemällä asioita yhä uudestaan.
Harri ja Anna – Anna ja Harri etenivät monien yllätykseksi finaaliin saakka. Siellä vastassa oli turnauksen ykköseksi eli parhaaksi rankattu yhdysvaltainen pari Jessica Pegula ja Austin Krajiceki.
Suomalais-kazakstanilaisen parin finaalipeli oli päättäväistä, iloista ja rentoa, kun taas vastustajien ilmeistä ja kehonkielestä huokui jännitys ja paineet. Harri ja Anna voittivat himoitun pokaalin yllättävän vaivattoman näköisesti. Jotkut puhuivat ihmeestä, mutta näitä ihmeitä saadaan urheilussa todistaa ja siksi se on niin kiehtovaa. Miksi edes kilpailtaisiin, jos aina etukäteen ajateltuna paremmat voittaisivat? Penkkiurheilijankin motivaatio käyttää aikaa urheilun katsomiseen on se, että vasta ottelun päättyessä tiedetään, kuka tai ketkä voittivat.
Grand Slamin voittamisen teki ainutlaatuiseksi myös se, että Harri Heliövaara oli poissa pelikentiltä lähes koko kesäkauden, koska hän halusi jäädä kotiin toisen lapsen syntymän vuoksi. Tätä päätöstä jopa kauhisteltiin, koska tauko aiheuttaa aina sen, että pelaajan rankingpisteet tippuvat ja jatkossa entiselle tasolle pääseminen vaikeutuu huomattavasti.
Jokainen voi vain ajatella, miten urheilijaan vaikuttaa se, että pääsee viettämään oman perheen kanssa aikaa, jota eivät keskeytä matkat, ei jatkuva harjoittelu eikä kilpailut ulkomailla.
34-vuotias Harri Heliövaara on upea esimerkki siitä, että huipulle voi päästä tauonkin jälkeen, kun sisäinen motivaatio on löytynyt ja elämän muutkin arvot ovat oikeassa tasapainossa. Harrin aiempi tauko tenniksestä kesti aikoinaan jopa neljä vuotta, kun tennistaituri lopetti tennisuransa ja opiskeli tuotantotalouden diplomi-insinööriksi. Niinpä – mielestäni myös urheilijan on sallittua elää muutakin elämää. Kuten Suomen tenniksen maajoukkueeseen liittynyt Patrik Kaukovalta, vasta 24-vuotiaana tennisammatilaisuran aloittanut totesi Helsingin Sanomien haastattelussa:
”Aiemmin en ollut valmis siihen, että tennis määrittelee kaiken.”
Altavastaajina pidettiin myös viime viikolla koko Suomen tennismaajoukkuetta, joka varmisti helmikuisella voitolla pääsyn ensimmäistä kertaa Davis Cupin Finaalin lohkovaiheeseen. Davis Cup on turnaus, jossa pelataan maajoukkueena niin kaksin- kuin nelinpelit. Valmentajan ja tiimin tukea on saatavilla koko ottelun ajan, mikä tekee tästä turnauksesta erilaisen normaaleihin tennisotteluihin verrattuna.
Muistan, kun seurasin ensimmäistä kertaa Davis Cup-ottelua televisiosta. Vastakkain olivat Espanjan ja Argentiinan joukkueet. Se oli kuin tenniksen ja jalkapallo-ottelun yhdistelmä. Hurmaannuin tähän turnausmuotoon heti. Tennikseen ei normaalisti kuulu yleisön villi kannustus, joka pisteen välissä korvia ja joskus myös hermoja kiristävä musiikki, jos se sattuu tulemaan vastustajajoukkueen kannattajien joukoista. Tottumattomalle tennisfanille tämä voi olla yllätys. Davis Cup-otteluissa tuomaritkin joutuvat välillä hillitsemään yleisöä ja muistuttamaan tenniksen seuraamisen säännöistä: pelaajille on annettava täydellinen hiljaisuus keskittyä omiin syöttöihin ja kun piste on kesken, yleisön tulee olla hiljaa.
Viime lauantaina Kroatiassa Suomen joukkueen tuli voittaa USA:n kokenut ja taitava joukkue edetäkseen kahdeksan parhaan maan joukkoon. USA:lla oli aiempia koko Davis Cupin voittoja, eli maailman mestaruuksia jo ennätykselliset 32 kappaletta. Tosin viimeisin voitto oli vuodelta 2007. Myös pelaajien rankingit näyttivät murskaavilta. Suomen kakkospelaajan Otto Virtasen ranking oli (ATP-125) yhdysvaltalaista Mackenzie McDonaldia (ATP-39) vastaan. Ykköspelaajamme Emil Ruusuvuoren ranking (ATP-57) puolestaan hänen vastustajansa Tommy Paulia (ATP-13) vastaan.
Kun kilpaillaan Suomelle, pelaajan henkiseen ja fyysiseen taitotasoon tulee usein jokin ylimääräinen lisä. Se on nähty niin Leijonissa kuin Huuhkajien otteissa. Elämäni ensimmäisessä Davis Cupin Suomen liveottelussa neljä vuotta sitten, tuolloin 20-vuotias vuotias Emil Ruusuvuosi kukisti maailmanlistalla viidentenä olleeen itävaltalaisen Dominic Thiemin. Espoon Metroareenalla pelattu ottelu tulee jäämään niiden otteluiden joukkoon, joita en tule koskaan unohtamaan; suomalaisten hurmioitunut kannustus ja Ruusuvuoren huikea venyminen, jossa eivät paukkuneet pelkästään lihakset, vaan myös rankingit.
Kansainvälisen yleisön, lehdistön ja toisten maitten tennisjoukkueiden hämmästellessä, tapahtui Splititssä jotain ihmeellistä. Reilut 300 suomalaista oli paikan päällä kannustamassa omiaan, eikä turhaan. Sekä Otto Virtanen että Emil Ruusuvuosi ja nelinpelaajamme Harri Heliövaara ja Patrik Kaukovalta – kaikki voittivat omat pelinsä ja Suomi pääsi historiallisesti kahdeksan parhaan joukkueen mukaan ottelemaan marraskuussa koko Davis Cupin voitosta.
Kaikki nuo kolme ratkaisevaa peliä olivat huippujännittäviä, mutta upeaa katsottavaa. Miten vahvoja pelaajat olivat mentaalisesti, miten rauhallisia ja määrätietoisia, vaikka voitot eivät tulleet helpolla. Jokaisesta huokui se asenne, että minä voin voittaa tämän pelin. Pelaajissa ei ollut kuitenkaan tippaakaan ylimielisyyttä, joka olisi voinut pilata kaiken.
Jo lasteni junioripelejä seuratessa näin, että sekä ylimielisyys, mutta myös liiallinen vastustajan kunnioitus, altavastaajan vääränlainen identiteetti voi olla myrkkyä.
Etenkin kun erot ovat pieniä, pelit ratkaistaan mentaalisella puolella. Luottamus omaan tekemiseen, valmentajaan, koko tiimiin ja se yhteishenki, josta Emil Ruusuvuori puhui jo viime keväänä, kantaa varmasti pitkälle.
Nyt joukkueen kapteeni Jarkko Nieminen puhuu jo siitä, että Suomi voi voittaa kenet vaan ja tavoitteena on voittaa koko Davis Cup eli olla maailman paras tennisjoukkue.
Monien mielestä Malagaan mennään marraskuussa edelleen altavastaajina, mutta ennakkosuosikki asenteella. Niin monesti olen nähnyt, että kun altavastaaja muuttuu urheilijaksi, jota kohtaan yleisöllä on jo odotuksia, urheileminen vaatii mentaalista vahvuutta aiempaa enemmän. Uskon kuitenkin, että juuri Suomen tennisjoukkueella on mahdollisuus selättää tämä karikko.
Dream big- unelmoi suuresti on keskeistä unelmatyöskentelyssä. Kun unelmat asetetaan tarpeeksi suuriksi, pääsemme aina pitemmälle, kuin jos tyydytään vähempään. Jos Jarkko Nieminen olisi laittanut tavoitteeksi sen, että voitetaan yksi maa Splitissä, niin tuskin olisimme nyt tässä tilanteessa. Joukkueen tavoite oli päästä kahdeksan parhaan joukkoon ja se saavutettiin. Kun nyt tavoitteena on voittaa koko Davis Cup, eli maailmanmestaruus, suomalaiset tennistaiturit saavuttavat varmasti enemmän kuin tyytymällä siihen, mitä tilastot ja epäilijät heille puhuvat.
Unelmat on tarkoitettu toteutettaviksi ja niihin päästään askel kerrallaan. Kukaan ei synny huippupelaajana, vaan sen eteen on tehty valtavasti töitä, jossa ei lasketa enää tunteja. Unelmiin päästään tenniksessä yksi piste kerrallaan. Ja raakaahan on se, että lopulta vain yksi voittaa ja kaikkia muita voidaan kutsua häviäjiksi.
Voittamaan oppii voittamalla. Ja siitä meidän upeaakin upeammalla Davis Cup-joukkueella on jo runsaasti kokemusta. Tuskin maltan odottaa marraskuuta ja Malagaa! Let’s do it Dream Team!
Jos sinuakin inspiroi Suomen tennismaajoukkueen menestys, kerro miten se näkyy sinussa? Mitä sinä voisit tehdä tänään omien unelmiesi eteen?
